Kun sain ensimmäisen kerran perheemme uuden tulokkaan kainalooni, niin sisälläni helähti jokin säröille. Kaiken sen onnen huuman keskellä koin silti sisimmässäni hiljaista surua. Se oli kuin olisin pudonnut jostain todella korkealta ja kovaa alas. Anelin mielessäni anteeksi. Kun terve lapsi tuhisi vieressäni elinvoimaansa niin tajusin vasta sen myötä miten huonossa jamassa erityiseni oli ollut synnyttyään. Ei auttanut, vaikka minulla oli ollut aiemmin terveitä lapsia. Vasta kuopuksen syntymä avasi silmäni sille, miten heikko pws-lapseni oli ollut elämänsä alkutaipaleella.
En muistanut miten hanakkaasti vastasyntynyt jo osaa ruokaansa hakea. En muistanut miten vauva voi koko ajan liikehtiä ja väristä. Vuorovaikutuksen suuruus ihan huumasi. Oli kevyt olo, kun pystyin luottamaan uuden vauvani mielenliikkeiden ilmaisuihin. En todellakaan muistanut miten vähän aikaa vauva oikeasti söi rinnalla. Vähän häpesinkin omia kiukunpurkauksiani siitä, miten erityiseni pulloruokinta ei saanut kestää sitä puoltatuntia pidempään. Nyt ymmärsin sitäkin aikakautta ja hoitohenkilökuntaa paljon paremmin. Kyllähän uusi vauva nukkui rinnalla koko ajan, mutta ruokailuun ei juuri kulunut aikaa.
Mietin, näin jälkeenpäin, onko todellisuuden kieltäminen jonkinlainen mielen puolustusmekanismi? Järjellä ajatellen kyllä minun olisi pitänyt tajuta se, miten heikko erityiseni oli. Ehkä olin varmempi äitinä, kun näin (kuvittelin) poikani vahvempana mitä hän oikeasti oli. Ehkei minulla ollut voimia tarkastella totuudenmukaisempaa maailmaa erityiseni alkutaipaleella.
Erityisen jälkeen vauva-arki on tuntunut pastellinväriseltä pumpulilta. Oikeasti, miten ihanan leppoista se voi olla niin perustyytyväisen pikkuihmisen kanssa! Miten vaivatonta on, kun lapsi syö itse ruokansa ja se on aina saatavilla sen oikean määrän ja täydellisen lämpöisenä. Ei pullonpesuja, ei kelloja, ei lypsämistä!
Uusimman perheenjäsenen kanssa jouduimme viettämään myös odotettua pidemmän pätkän synnytyssairaalassa ennen kotiutumista. Syinä tähän olivat verensokerien seurannat ja sen jälkeen bilirubiiniarvot. Onni oli jälleen taivaissa saakka kun saimme "vihdoin" luvan lähteä kotiin! Jännitin niin paljon erityiseni näkemistä tai oikeastaan hänen reaktiotaan meidän uutta jäsentämme kohtaan.
Olimme vauvan kanssa osastomme odotusaulassa kun loppuosa perheestämme saapui hakemaan meitä kotiin. Osasin puhelinkeskusteluiden myötä odottaa sitä intoa millä vanhimmat lapset kohtasivat uuden jäsenemme. Heidän perässään saapui uusi isoveli. Hän istui rattaissaan, jotka pysähtyivät vauvan sairaalasängyn viereen. Kasvot loistivat valoa ja onnea. Silmät suurenivat kun hän osoitti sormellaan vauvaa. Sitten se odottamaton tapahtui. En olisi arvannut, että hän alkaa nauraa ääneen. Hän nauroi, katsoi silmiin ja vuoroin vauvaan ja osoitti sormellaan. Sanoisin, että se oli rakkautta ensi silmäyksellä <3
Ei elämä ihan kevyttäkään ole. Olen kyennyt olemaan lähes paniikissa vauvan vaipanvaihdon yhteydessä kun en ole löytänyt tämän korsettia. Jossain vaiheessa se on sitten iskostunut, että eihän hänellä sitä edes ole olemassakaan. On ollut aamuja kun olen hoksannut isoveljen nukkuneen yön pienimmän vaipoissa. Mutta summa summarum kaikki on sujunut melko mutkattomasti vauva-arjen suhteen. Väsymys kuulunee kait aina jollain tasolla lapsiperhepakettiin?
Mustasukkaisuus on terveen merkki, näin ainakin sanotaan. Olen tulkinnut pientä mustasukkaisuutta erityiselläni (hienoa). Mutta sen oireilut kohdistuvat vielä minuun. Pienin jäsen saa edelleen hymyn nousemaan kasvoille. En tiedä onko aika alkanut tehdä tehtäväänsä vai onko uusin vauva vaikuttanut isompien lasten mustasukkaisuuteen... Mutta nyt sitäkin on alkanut esiintyä enemmän ja tällä erää se myös kohdistuu erityiseemme... Isompien kanssa huomaa asioiden mutkistuvan vaikka toisaalta asioista voi jo paljon enemmän keskustella, mutta siitä ehkä sitten toisella kerralla enemmän...
