torstai 16. helmikuuta 2017

Vammaisen lapsen äiti


Tässä joku päivä kuuntelin keskustelua, jossa ihminen jossitteli kahta vaihtoehtoa. Valitakko vammaisen lapsen vanhemmuus vai elämä ilman lasta. Aika rankka aihe. Eikä siihen voi antaa yhtä vastausta.

Kuunnellessani pitkään pohdittuja perusteluja en voinut olla silti kuulematta sitä kokemattomuutta, mitä vammaisen lapsen vanhemmuus voisi pitää sisällään. Hänen perustelunsa pohjautuivat pitkälti siihen, miten elämä on vammaisena vain yhtä kärsimystä, kipua ja tuskaa. Ja hänen vanhemmuus on lähinnä tämän kaiken hirveyden todistamista, näin tiivistetysti sanottuna.

On kyllä kohtuutonta sanoa yhtä totuutta elämästä. Me kaikki olemme yksilöitä ja mitä kunkin elämä tuo tullessaan, niin kaikkihan vaikuttavat siihen kokonaisuuteen. Ja toki millä asenteella elämään suhtautuu. Kaikkihan vaikuttaa. 

Vammaisen lapsen vanhemmuus. Siinä on omat mausteensa, mitä perusterveen lapsen arjessa ei ole. Joskus siitä puuttuu jopa toivo yhteisestä pitkästä tulevaisuudesta. 

Minulla on nyt kokemusta yhdestä erityisestä. Enkä voi puhua muusta. Useampi lapsi on kyllä osoittanut, että jokaiseen on omanlaisensa suhteensa. Mutta omalta kohdalta tiedän, että ei vammaisen lapsen vanhemmuuden verhoaminen pelkkään synkkyyteen kyllä vastaa yhtään todellista elämäämme. Yhtälailla siinä on läsnä koko elämänkirjo. Mutta tiedän senkin, että en voisi tietää tätä ilman omaa kokemusta. Epäilen, että olisin yhtälailla peittämässä erityslapsen vanhemman elämää suureen mustaan säkkiin....

Minä olen huomannut, että olen kokenut suurta helpotusta siitä, että aika on mennyt eteenpäin ja taaperovuodet ovat takanapäin. Taaperovuodet on mielestäni siinäkin mielessä rankkoja aikoja, kun se on niin epämääräistä kehityksen suhteen. Kolme ensimmäistä vuotta, niin lapsethan kehittyvät tosi monella tavalla. Se aika antaa paljon liikkumavaraa kehityksen suhteen. Myös pään sisällä. Mikä välttämättä ei aina ole niin hyvä yhdistelmä, kun lapsi on erityislapsi. Se suo paljon sellaista jossittelua kun ei tiedä vielä tulevasta.

Meillä ainakin toinen elinvuosi oli hurjaa kiinniottamista kehityksen suhteen. Siinä meni vähän vauhtisokeaksikin. Kun kolme vuotta tuli täyteen, niin minulle tuli sellainen tunne, että nyt on hyvä olla. Tilanne on nyt selkeämpi itselleni, kun ei ole enää siinä kolmen ensimmäisen kehitysvuoden tasoittavassa sisällä. Uskon kyllä, että meillä nähdään vielä paljon kehitystä, mutta jotenkin se, kun se ei enää ole sen kolmen vuoden sisällä, niin se tuntuu vaan vapaammalta. En tiedä miksi ja mistä olin tämän riman itselleni asettanut...

Kovimpia paikkoja äitinä on ollut se, kun tajusin miten meidän perheen kuopus oli alle 1-vuotiaana ohittanut kehtityksessään meidän erityisen poikamme. Vaikka papereistakin sen olin jo lukenut, miten yhdessä vaiheessa poikamme vastasi joillain osa-alueilla 9 kk vanhan lapsen kehitysikää, niin oli se silti aikamoinen tunne kun näki sen saman asian livenä. Ja kun sen ohituksen teki oma sisarus, niin sitä ei voinut olla niin noteeraamatta. Välillä olen miettinyt miten paljon kuljen laput silmillä. Miten paljon kieltäydyn oikeasti näkemästä sitä, miten ja millä tavalla poikamme ikätoverit jo suoriutuvat eri tilanteista.

Viimeksi kun kävimme sairaalassa, tajusin että se on aika nasta paikka. Onhan siellä koettu iso kirjo erilaisia tunteita, mutta kaikki ne seikat ovat vaikuttaneet siihen, että meillä menee tänä päivänä näin hyvin. 

Jospa nyt tämän ajatusvirran jälkeen olisi helmpompaa taas aloittaa säännöllisempi kirjoittelu. Pitäisi varmaan vähän lukea mitä kaikkea sitä onkaan tullut kirjoittaneeksi.... Ei ihan kirkkaana nyt ole muistissa :D Mutta kovaa vauhtia kohti kevättä :)