Koko tämän erityisen elämisen aikana on tullut aika ajoin mietittyä omia voimavaroja. Välillä ihan omalähtöisesti, välillä eri tahojen "onko tukitoimet riittävät"-kysymysten seuraamuksena.
Pitkään olen kokenut, että tässä sitä mennään, akut tyhjinä, voimavarat suoraan käyttöön otettuina.
Joskus tuntuu, että erityisen elämän perheille kasaantuu kaikenlaista ja välillä ihan kohtuuttomasti. Enkä puhu nyt niistä asioista, että pyykkikori olisi liian täynnä tai lattiat luuttuamatta...
Meidän perheellä diagnoosit ovat vuosien varrella vaan lisääntyneet. Terapioita taitaa tällä hetkellä pyöriä yhteensä 7 kappaletta. Kun miettii sitä yhteistyökuvioiden määrää, niitä ihmisiä joiden kanssa joutuu (pääsee) käymään läpi eri asioita eri näkökulmista... Kaikki palaverit (kuten terapia-, koulu-, päivähoito-, verkosto-, Hojks..), kontrollikäynnit, tutkimuskäynnit.. pelkät palautteet päivien kulusta... Muistaa mitä kenenkin pitäisi muistaa... Ohjata vähän jokaisen toimintaa ja tekemistä tämän haasteiden näkökulmasta.... Muistaa hakea kaikki korvaukset, täyttää hakemukset ajoissa, tarkistaa, että aikatauluissa pysytään ja pitää vähän jokaisen oikeudet ja velvollisuudet ajantasassa... Pitää muuttuva kalenteri jokaisen sitä koskevan hallussa... Toimia itse varmistavana linkkinä eri osa-alueiden välillä... Ja välittää viestit niin ettei jätä omaa mieltänsä niiden rivien väliin kapuloiksi ihmisten ajatusten rattaisiin. Ja muistaa aina etsiä ja työstää lisää keinoja, materiaalia ja tapoja joilla lapset voivat selvitä jälleen yhä paremmin tulevista päivistä ja viikoista... Ja ainiin, olla myös äitinä...
Olen huomannut, että en pysty pitämään enää omia henkilökohtaisia lupauksiani. Saatan silti yhä innostua jostain, haluan luvata, että pystyn hoitamaan jonkun jutun jne... Sitten huomaan, että en kykenekkään. Kaikkeen pitäisi oppia sanomaan ei ja kaikesta pitäisi alkaa kieltäytyä, sillä tosiasia on, että luvatut asiat alkavat ahdistaa ja painavat yhä enemmän mieltä kuin mitä ne antavat.
En välitä oikeastaan enää sosiaalisista tilanteista. Minusta tuntuu, että minuus on hukkunut johonkin viime vuosien aikana. En harrasta mitään. En jaksa kiinnostua enää mistään vain oman itseni takia. En taida seuratakkaan mitään. En jaksa järjestellä enää yhtään ylimääräistä asiaa vain sen takia, että saisin itse omaa aikaa. Jos minun pitäisi kertoa jotain vain siitä, mikä liittyy ja koskee vain minua... Aika tyhjä tunne. On vaikeaa uskoa, että joku voisi pitää minua mielenkiintoisena... Ja tämä tunne vahvistuu aina niinä huonoina hetkinä...
Palasin yhden lapseni kanssa vuosien tauon jälkeen sille samaiselle osastolle, jossa olin pws-lapseni kanssa viettänyt melko tiiviistikkin pari hänen ensimmäistä elinvuottaan. Tunnelma oli sisäisesti aika kuohuva. Jokainen alue sillä osastolla tulvi mieleen monenlaista muistoa. Suurin osa oli sellaisia joiden olemassaolosta en ollut ollut edes tietoinen. Tilat toivat monta asiaa, hetkeä ja tilannetta mieleen. Siinä jotenkin näki pikakelauksella omaa tiivistä tunnemaailmaa parin vuoden ajalta. Oli pakko välillä istua ja hengitellä. Vaikka jäljestäpäin asiat ovat menneet todella hyvin eteenpäin, niin silti se on kuluttanut - aika kuluttaa...
Ajan myötä on joutunut miettimään myös asioiden kulkua. Missä kohtaa olen ollut mitäkin mieltä. Missä kohtaa olen nähnyt liian eri kulmasta asioita. Mitä juttuja olen oppinut ja sen valossa nähnyt asiat täysin uusin silmin. Onnittelen sentään itseäni siitä, että olen ymmärtänyt asioiden olevan myös jonkinlainen prosessi. Vaikka olen joskus ollut väärässä ja täysin hakoteillä, niin se on kuulunut siihen prosessiin. Se on kasvamista ja kehittymistä. Silti pitää uskoa yhä omiin tuntemuksiin. Ne ovat kuitenkin niin monta kertaa osoittaneet olevansa oikeassa. Tärkein on ollut varmaan aikoinaan se, että näin pws-lapsen silmissä sen valon minkä voimin olemme jaksaneet uskoa hänen kehitykseen ja tulevaan. Ja nykyään sen valon näkevät jo muutkin.
Mutta mihin taas se minä hukkui? Millä asioilla on merkitystä? Ja miten huomata se toinen puolisko arjen kiemuroissa? Mitä meille jää kun ollaan kaksin? Ja onko enää meitä kun kaikki muut ovat lähteneet pesästään?
Ja lopuksi mieli käskee muistaa, että meillähän asiat rullaavat ja asiat ovat jollain tavalla hoidossa. On paljon hyvää ja asioita joista olla kiitollinen.
Osoita taas elämän tarkoitus oon ehtinyt jo unohtaa sen Opeta taas elämän tarkoitus
