Lapsiperheen arkea...

Meidän perheen arki taitaa olla parhaimmillaan hallittua kaaosta, tai luulen, että ulkopuolisen silmin se voisi vaikuttaa ainakin kaaokselta. Kieltämättä ei taida mennä päivää kun en toivoisi siihen muutamaa ylimääräistä tuntia, mutta näillä mennään.

Olen huomannut, että kaiken ydin on ennakoiminen. Kun katsoo kaiken valmiiksi, niin kaikki hoituu. Kun suunnittelee perheen viikon ruokailut etukäteen, saa lisäaikaa kauppareissusta alkaen. Kun muistaa katsoa seuraavan päivän vaatteet valmiiksi ja tarkistaa, että kaikki hanskat ja pipot ovat niille kuuluvilla paikoilla saa aamuista joutuisamman.

Kun muistaa katsoa, että astianpesukone lähtee oikeasti käyntiin iltapalan jälkeen, on aamu helppo aloittaa koneen tyhjennyksellä ja tyhjää konetta hyvä täyttää taas heti miten. Ja kyllähän se yleensä ehtii ainakin kertaalleen pyörimään päivänkin aikana

Kun muistaa hyödyntää ajastimia, saa arkea vähän helpotettua. Sillä tavoin saa yhden pyykkikoneellinen vaatteita odottamaan heti aamusta kuivumaanlaittoa, eikä päivällä mene niin aikaa pelkästään pyykinpesuun...

Kun hyödyntää pienimmän kanssa mahdollisimman paljon sormiruokaa, saa keittiössä ollessa enemmän käsiään vapaaksi....

Kannattaa tehdä yhteistyötä muiden lapsiperheiden kanssa. Yhteistyöllä kaikki hyötyy, kuten harrastusrumban kyydityksissä ja satunnaisissa lastenhoidossa..

Onhan näitä, arjen vinkkejä, tullut opittua kädestä pitäen... Nuo nyt tuli ensimmäisenä mieleen... Mutta mutta... Tiedättekös, että tämän johdosta elämästä tulee aika suorittamista. Kyllä arki rullaa, mutta missä sitten se hetki kun saa tehdä oman mielen mukaan? Ehkei se vapaus ja jatkuva omanmielen luovuus arkitoiminnoissa sitten niin kuulu ruuhkavuosiin.  Luovahan saa olla, mutta kyllä se taitaa vaan liittyä yhä enemmän siihen suorittamiseen. Suorittaminen tuntuu paikoin melko kuivalta ja kyllähän se hermojenkin päälle käy. Kun ei ole osannut ennakoida, niin siitähän voi ottaa syyt oman mielensä päälle tai jotain vastaavaa. 

Erityisyyttä en nyt tässä tekstissä hirveästi nostanut normiasioista sillä ne kuuluvat melko luontevasti nyt meidän perheen perusarkeen. Olen jopa huomannut, että en oikein osaa enää erottaa niin sitä erityisyyttä. Ilman nuorimmaista en edes tajuaisi aina miten erilainen erityisemme jossain asioissa on. Kuopuksen kehityskulku on tuntunut todellakin ihmeelliseltä. Samalla se antaa uuden arvon myös erityisemme kehityskululle. Hänellä on omat haasteensa elämässä ja niiden varjolla hän on silti jo siinä pisteessä missä nyt on.

Kun pikkuveljestä tuli isoveli

Kun sain ensimmäisen kerran perheemme uuden tulokkaan kainalooni, niin sisälläni helähti jokin säröille. Kaiken sen onnen huuman keskellä koin silti sisimmässäni hiljaista surua. Se oli kuin olisin pudonnut jostain todella korkealta ja kovaa alas. Anelin mielessäni anteeksi. Kun terve lapsi tuhisi vieressäni elinvoimaansa niin tajusin vasta sen myötä miten huonossa jamassa erityiseni oli ollut synnyttyään. Ei auttanut, vaikka minulla oli ollut aiemmin terveitä lapsia. Vasta kuopuksen syntymä avasi silmäni sille, miten heikko pws-lapseni oli ollut elämänsä alkutaipaleella.

En muistanut miten hanakkaasti vastasyntynyt jo osaa ruokaansa hakea. En muistanut miten vauva voi koko ajan liikehtiä ja väristä. Vuorovaikutuksen suuruus ihan huumasi. Oli kevyt olo, kun pystyin luottamaan uuden vauvani mielenliikkeiden ilmaisuihin. En todellakaan muistanut miten vähän aikaa vauva oikeasti söi rinnalla. Vähän häpesinkin omia kiukunpurkauksiani siitä, miten erityiseni pulloruokinta ei saanut kestää sitä puoltatuntia pidempään. Nyt ymmärsin sitäkin aikakautta ja hoitohenkilökuntaa paljon paremmin. Kyllähän uusi vauva nukkui rinnalla koko ajan, mutta ruokailuun ei juuri kulunut aikaa.

Mietin, näin jälkeenpäin, onko todellisuuden kieltäminen jonkinlainen mielen puolustusmekanismi? Järjellä ajatellen kyllä minun olisi pitänyt tajuta se, miten heikko erityiseni oli. Ehkä olin varmempi äitinä, kun näin (kuvittelin) poikani vahvempana mitä hän oikeasti oli. Ehkei minulla ollut voimia tarkastella totuudenmukaisempaa maailmaa erityiseni alkutaipaleella. 

Erityisen jälkeen vauva-arki on tuntunut pastellinväriseltä pumpulilta. Oikeasti, miten ihanan leppoista se voi olla niin perustyytyväisen pikkuihmisen kanssa! Miten vaivatonta on, kun lapsi syö itse ruokansa ja se on aina saatavilla sen oikean määrän ja täydellisen lämpöisenä. Ei pullonpesuja, ei kelloja, ei lypsämistä!

Uusimman perheenjäsenen kanssa jouduimme viettämään myös odotettua pidemmän pätkän synnytyssairaalassa ennen kotiutumista. Syinä tähän olivat verensokerien seurannat ja sen jälkeen bilirubiiniarvot. Onni oli jälleen taivaissa saakka kun saimme "vihdoin" luvan lähteä kotiin! Jännitin niin paljon erityiseni näkemistä tai oikeastaan hänen reaktiotaan meidän uutta jäsentämme kohtaan.

Olimme vauvan kanssa osastomme odotusaulassa kun loppuosa perheestämme saapui hakemaan meitä kotiin. Osasin puhelinkeskusteluiden myötä odottaa sitä intoa millä vanhimmat lapset kohtasivat uuden jäsenemme. Heidän perässään saapui uusi isoveli. Hän istui rattaissaan, jotka pysähtyivät vauvan sairaalasängyn viereen. Kasvot loistivat valoa ja onnea. Silmät suurenivat kun hän osoitti sormellaan vauvaa. Sitten se odottamaton tapahtui. En olisi arvannut, että hän alkaa nauraa ääneen. Hän nauroi, katsoi silmiin ja vuoroin vauvaan ja osoitti sormellaan. Sanoisin, että se oli rakkautta ensi silmäyksellä <3

Ei elämä ihan kevyttäkään ole. Olen kyennyt olemaan lähes paniikissa vauvan vaipanvaihdon yhteydessä kun en ole löytänyt tämän korsettia. Jossain vaiheessa se on sitten iskostunut, että eihän hänellä sitä edes ole olemassakaan. On ollut aamuja kun olen hoksannut isoveljen nukkuneen yön pienimmän vaipoissa. Mutta summa summarum kaikki on sujunut melko mutkattomasti vauva-arjen suhteen. Väsymys kuulunee kait aina jollain tasolla lapsiperhepakettiin?

Mustasukkaisuus on terveen merkki, näin ainakin sanotaan. Olen tulkinnut pientä mustasukkaisuutta erityiselläni (hienoa). Mutta sen oireilut kohdistuvat vielä minuun. Pienin jäsen saa edelleen hymyn nousemaan kasvoille. En tiedä onko aika alkanut tehdä tehtäväänsä vai onko uusin vauva vaikuttanut isompien lasten mustasukkaisuuteen... Mutta nyt sitäkin on alkanut esiintyä enemmän ja tällä erää se myös kohdistuu erityiseemme... Isompien kanssa huomaa asioiden mutkistuvan vaikka toisaalta asioista voi jo paljon enemmän keskustella, mutta siitä ehkä sitten toisella kerralla enemmän... 

   

Hyvää harvinaisten sairauksien päivää 2016!

Tänään on harvinaisten sairauksien päivä. Linkistä pääseet Harvinaiset-verkoston Harvinaiset päivän 2016 -sivulle

Official video 2016

Aamun huumorihetki

Tänään erityisen aamupuuhia tehdessäni isommat lapset alkoivat pohtimaan pitkästä aikaa pikkuveljensä skolioosia. Miksi ja minkä takia hänellä on selässään "ässä". Onko jollain muullakin samanalainen ja miten heillä on ranka suorassa jne. Olin ihan yllättynyt miten paljon he olivat jo sisäistäneet asiaa. Pohdintojen päätteeksi tuli hiljainen hetki. Yksi isommista lopulta rikkoi sen kysyen: "onko minulla oma etukirjaimeni selässä?". 

Kysymys huvitti vilpittömyydellään ja samalla palautti taas pinnalle sen, että lapset osaavat yhdistää jänniä ja yllättäviä asioita toisiinsa. Onnea on lapsen mielikuvituksen rikkaus :D

Onni löytyy arjesta

MLL yksi tunneituimmista sloganeista taitanee olla "onni löytyy arjesta". Siinä on ehkä tiivistetysti sanottu kaikki ne päässäni pähkäillyt oivallukset kuluneelta viikonlopulta.

Mä en haluaisi valittaa. Ei kukaan jaksa loputtomiin valitusta. Toki on hetkiä, että pitää saada purkaa mieltään ja ahdistustaan, mutta pitemmän päälle se jää pyörimään jonkinlaisena oravanpyöränä, mikseipä ihan ikiliikkujana, joka lopulta tuottaa vaan lisää ahdistusta ja pahaa mieltä kokijalleen/ lähipiirilleen. En tietenkään halua olla myöskään yli-iloinen, kaiken vastoinkäymisen ja pahaolon vähättelijä. Joskus vaan tuntuu, että näinkö se negatiivisuus kerää negatiivisten asioiden tapahtumista? Jos etukäteen pelkää ja odottaa, että milloin se seuraava vastoinkäyminen tulee, niin eikö se vie loputkin voimat? Hyvätkin hetket menevät siihen, että odottaa niitä huonoja... Vähän niin kuin suree jo etukäteen surua, joka ei vielä ole ajankohtainen.

Tänään vein paksun nipun kelan papereita konttoriin. Ihan melkeinpä hengästyttävää oli täyttää vkl erilaisia papereita. En tiedä, näinkö joissain alkoi olla jo ihan viimeinen palautuspäivä lähellä tai onko jo jokin umpeutunutkin. Papereita pyöritellessä tuli kuitenkin melkoinen helpotuksen tunne. Mitä pidemmälle niissä pääsi, sitä parempi olo tuli. Miehellekin totesin, että ihan tässä voimaantuu papereiden täytön myötä. 

Elämä on nyt melkoisen täyttä. Tyhjää tuntia ei juuri ole, tai jos sellainen tulee eteen, niin ei ole ongelmia keksiä mitä silloin tekisi. Nyt varastin tämän hetken tämän kirjoittamiselle, sillä se tuntuu nyt hyvältä. Pitää välillä olla hyvä itselle vaikka pyykkien ripustaminen venyisikin hetken tai jos se yksi koneellinen jääkin tältä päivältä pyörimättä. Kyllä se ehtii huomennakin, kunhan ei sitten jää ylihuomista seuraavaan, sitten alkaa taas "oravia kasaantua". 

Jos onni löytyy arjesta, niin kyllä ne voimatkin löytyvät siitä. Se, että jaksaa sen pyörityksen, niin se antaa myös energiaa - onnea ja voimaa. Toki, en voi olla miettimättä ihmisiä, jotka joutuvat painimaan arkea oman sairauden ohessa. Kyllä vkl mietin monesti kaikkia niitä, jotka eivät saa terveenä niitä lomakkeita täytellä. Eikö niitä saisi mitenkään helpotettua? 

Nyt viikonlopun aikana mietin paljon myös sitä voimauttavaa vertaistukea josta leijonaemot puhuvat. Olen saanut kokea sitä ja jotenkin ajattelin ymmärtäväni sen. Kuitenkin jotkin hetket viikonlopun aikana saivat aiheessa uutta ahaa-elämystä. Kyllä elämä on prosessi. Jotkin asiat vain tulevat uudestaan eteen ja yhtäkkiä huomaa, että näkee ne taas uudessa valossa vaikka oisi miten kuvitellut ymmärtävänsä ne. 

Nyt näiden tunne-ajatusten jälkeen toivon, että voisin kirjoittaa seuraavaksi pitkään mielessä pyörineistä aiheista mm. apuvälineistä ja kehityksen etenemisestä... 

Helmikuista hyytymistä

Välillä tulee huonompia kausia, ihan arkitasolla. Edelleen pws -elämä rullaa mukavasti, mutta näinkö nämä on näitä satunnaisia notkahduksia, hetken väsähdyksiä...

Tässä kuussa tuntuu, että joka ikinen pistos osuu kipeästi. Inhoan iltaista ajankohtaa jolloin poikaani pitäisi pistää. Tuntuu, etten enää osaa näiden viikkojen jälkeen pistää niin, ettei se satu. Ahdistava tunne.

Aamulla väsytti, en jaksanut muistaa taaskaan mihin jätin edellisiltana tukien päälle laitettavat tossut... Monesti joudun hakemaan niitä tukiakin, vaikka poikkeuksettahan ne ovat jääneet edellispäivän vaatekasan alle. Vaatteet vaan likapyykkiin ja tuet jalkaan. 

Tiedän, että oloni kevenisi, kun alkaisin vaan pyörittää kirjahyllyssä kertynyttä paperikasaa eteenpäin ja hoitaisin uusien aikataulujen sopimisen. Lupaan tässä samalla itselleni, että tämän kirjoituksen julkaistua otan puhelimen ja kalenterin käteeni ja soitan... Samalla muistan, että tällä viikolla jäteauto jätti roskalaatikon tyhjentämättä. Kiukuttaa, mikä on oikeasti hyvä juttu, tunteminen on aina positiivista - asioilla on siten merkitystä ja väliä.  

Nyt alan hoitamaan asioita, nyt sen sanoin ja lupasin. Ehkä se loppukuu menee taas vauhdikkaammin.

Onnea on tyhjä/vapaa perjantai-iltapäivä ja alkava viikonloppu!

Ensimmäinen ulkomaanmatka pws-perheenä

Meidän perheessä oli jo useampi ihminen haaveillut pidemmän aikaa ulkomaanmatkasta kun päätimme lopulta varata koko poppoolle lentoliput Lissaboniin, Portugaliin. Oikeastaan aika oli aika täydellinen reissullemme. Pws-lapsen suhteen elimme melko seesteistä aikaa. Arki oli melko rutinoitunutta ja toisen vaiheen haasteet olivat vielä edessäpäin. Lisäksi ajankohtamme oli niitä viimeisiä mahdollisia ennen uuden perheenjäsenen tuloa. Jotenkin on sellainen aavistus, että meidän seuraavaan mahdolliseen ulkomaanmatkaan tulee kulumaan melkoinen tovi, ainakin koko perheen kokoonpanolla. Ei ole ihan helppoa kulkea sellaisen lapsilauman kanssa, eikä se kyllä ihan ilmaistakaan ole...

Tämä ilmestys viihdytti kesken paikkailujani

Meidän matkakohteen valintaan vaikutti seuraavat seikat. Halusimme kohteen, jossa pystyi yhdistämään vähän kaikkea, se sai mielellään olla kaupunkikohde uimarantoineen/ -mahdollisuuksineen. Lennot eivät saaneet olla kestoltaan liian pitkiä.  Ja toki turvallisuuskin tai tunne siitä oli plussaa.

Pws-suhteen jouduimme miettimään ainakin seuraavia asioita....

• Kasvuhormonilääkitys. Meillä on kylmäsäilytyksen vaativa kh. Kait sitä periaatteessa vähän aikaa kelasi, että olisiko mitenkään ollut mahdollista saada matkan ajaksi kylmäketju toimivaksi. Aika mahdottomalta se kyllä tuntui. Soitin sairaalaan endolle ja pyysimme viikon verran taukoa lääkityksen antamiseen. Se ei tuntunut olevan ongelma ja kynnyskysymys. Olihan se aikamoinen helpotus. Mietin miten reseptien ym kanssa olisi vielä joutunut toimimaan, jos lääkitystä ei olisi saanut keskeyttää matkan ajaksi.

• Rattaat. Pojallamme on selkäongelmien takia erikoisrattaat. Olen siinä käsityksessä, että niiden ovh hinta "riisuttuna mallina" on jo kolmatta tonnia. Erityistukien ym kanssa en edes uskalla arvailla todellista/ sitä lopullista hintaa/ arvoa. Nykyään on kyllä mahdollista vuokrata (ainakin Airshells) matkaa varten suojalaukku rattailla ym. Mutta päädyimme vaihtoehdoissa siihen ratkaisuun, että pärjäämme sen viikon ajan kovan korsetin turvin tavallisilla käytetyillä rattailla, jotka voi tarvittaessa jättää vaikka matkakohteeseemme. Onhan toki vakuutukset olemassa, mutta tämä ratkaisu tuntui vaan niin paljon helpommalta.  

• Liikkuminen lentokentillä. Koska poikamme kulkee edelleen sylissä/ rattaissa, jouduimme miettimään käytännön ratkaisuja sen suhteen. Lentokentillä on käytettävissä olevia rattaita, jos vaan sattuu sopivasti niitä näkemään... Meidän ratkaisu tähän haasteeseen oli kantoreppu, joka oikeasti oli todella näppärä. Kun poikamme oli kantorepussa ja minun iso maha siihen lisättynä muiden lastemme kera, saimme mitä mainiointa palvelua lentokentillä. Meidät kärjistetysti sanottuna suorastaan saatettiin muiden matkustajien ohitse pisteestä pisteeseen. Ihan kiva, sillä olisimme varmasti missanneet yhden lennon, ellemme olisi saaneet tällaista lapsiperhe-etua. Olimme nimittäin katsoneet Lissabonin lentokentällä lähtevän portin ensin väärin... Ja olihan siellä kentällä toimiminen aika erilaista vaikka Helsinki-Vantaan kenttään verrattuna.

• Lennot. Meille oli täysin mysteeri miten poikamme tulee kokemaan lentokoneen nousut ja laskut. Hänellähän on ajoittain panikointia mm. hisseissä ja jotkut äänet saavat hänet itkemään/ pelkäämään kuten auton parkkitutka. Saimme vinkin laittaa korviin puudutusainetta, joka helpottaa mahdollisia ikäviä tuntemuksia nousun ja laskun aikana. Nyt en tietenkään muista sitä tippapullon nimeä... Varmistimme etukäteen sen käytön olevan ok juttu poikamme suhteen erään lääkärireissumme yhteydessä. Ajattelimme myös, että varmistamme "kaikin mahdollisin" tavoin, että ensimmäisistä lennoista tulisi mahdollisimman positiivinen kokemus. Hyvin ne kaikki lennot menivät. Olihan lentokassiin varattu kaikkea pientä mukaan - kuten ksylitolpastillia/purkkaa ja rusinoita.

• Jossittelut kakkosvaiheen suhteen. Elämme vahvasti vielä ykkösvaihetta. Jossittelut edes pienissä määrin kuuluvat mielestäni tähän prosessiin. Meillä ei voimat/ aika riittänyt perusteelliseen etukäteisvalmisteluihin. Kiitos mieheni, hän jaksoi sentään perehtyä mahdollisiin kohteisiin ja jaksoi ajatella etukäteen viikon aikataulua edes suurpiirteisesti. Mielessäni koitin miettiä, miten matkasuunnitelmiin tulee joskus vaikuttamaan kakkosvaiheen asiat. Mutta aika mahdotonta se on. Miten ja missä määrin meidän kohdalla kakkosvaiheet näkyvät ja mitä sitten oikeasti tulee huomioida, eipä niitä etukäteen voi oikein ajatella. Mutta onhan se itselle jotenkin kasvattavaa, että osaa arvostaa tämän hetken helppouksia joiden juttujen suhteen.     

Kunpa horisontti olisi suorassa...

 

Ja sitten matkasta...

Kaiken kaikkiaan matka oli oikein onnistunut. Syksyinen ajankohta oli säidenkin suhteen ihan hyvä. Vaikka paikallisten ihmisten vaatetuksissa näki villatakkeja ja muita lämpimiä asusteita, niin meidän poppoo pärjäsi hyvin t-paita meiningillä. Eikä korsetinkaan kanssa ollut vaikeaa, kun pahimmat helteet uupuivat. Eikä kaduilla ollut juuri ruuhkaa. Paikallisilla tuntui silti olevan suuri tarve pahoitella huonoa loma-ajankohtaamme. 

Hiekkaleikkejä

Kahtena päivänä kävimme Atlantin rannoilla uimassa. Lapset pärjäsivät märkäpuvuilla ihan kivasti. Erityisemmekin jaksoi peuhata hiekan ja rannalle jääneiden vesilammikoiden parissa, vaikkei vesi mitenkään hullun lämmintä ollut. Minä tietysti onnistuin palamaan, mutta sehän taitaa olla mun erityislahjojani. Vouhotan hulluna muiden palamisista ja sitten poltan itseni... Lapsilla oli käytössä kunnon kertoimet aurinkorasvassa ja hatut päässä. Märkäpuvut toivat myös kivasti suojaa aurinkoa vastaan. Rattaat toimivat myös ihan kivasti rannalla. Onnistuin saamaan kuopuksemme niihin pienille unille ja samalla auringon suojaan.

Kuva Lissabonin meriakvaariosta

Yhden päivän vietimme Lissabonin meriakvaariossa. Se oli ihan huippupaikka erityisemme suhteen. Hän nautti kovasti merimaailman katselusta ja kyllä me taisimme kaikki olla ihan haltioissamme. Olihan siellä katsomista ja ihmettelemistä.

Yksi päivä meni ihan "sightseeingissä". Lähdimme olemaan Lissaboniin ja otimme päivän liput ratikoihin, mikä oli kyllä hyvä sijoitus. Tuntui näin pintaliitoisesti, että ratikoilla tuntui olevan vähän epäloogiset päätepysäkit saman reitin varrella. Aika hassuja tilanteita näki, mutta nyt ei aika riitä niiden jakamiseen. Mutta olihan se aika hullua näin jälkikäteen. Ratikoihin jouduimme kasaamaan rattaat ja ajoittain ne olivat ihan täynnä ihmisiä. Lapsiystävällisyys oli reissussamme kyllä ihan omaa luokkaansa, ei mennyt yleensä montaa hetkeä edes täynnä olevissa kulkuneuvoissa, kun sain istumispaikan poikani kanssa. 

Istumisesta puheenollen sen hankaluus pisti omaan silmääni. Eihän meillä sinänsä sen kanssa vaikeutta tämän reissun kohdalla ollut. Erityisemmehän kulki rattaissa. Se vähän mitä ehdimme olemaan kauppakeskuksissa ym. sai kuitenkin huomaamaan miten heikosti oli yleisesti ottaen istumispaikkoja tarjolla. Mietin liittyikö se penkittömyys suurempaan väkimäärään? Siis jos sellaisia pysähdyspaikkoja olisi ollut tarjolla, niin olisiko se johtanut paikkojen ruuhkautumiseen? En tiedä, mutta kun itse olisin monesti kaivannut levähdyspaikkaa, niin sellaisen löytäminen oli hyvin haastavaa.

Portugalissa nuo kaupungin ylä- ja alamäet ovat vähän eri luokkaa mihin oltiin totuttu. Myös rattailla liikkuminen toi omat haasteensa. Aikalailla sai hakea hissejä, jotka eivät aina välttämättä olleet toiminnassa. Kielitaitokin loi omansa. Myönnän, ettei portugalin, espanjan ja ranskan kielet kuulu vahvuuksiini. Toisaalta englantikaan ei tuntunut kuuluvan kaikkien paikallisten taitoihin. Aika nopeasti opittiin saida = exit.

Lastenhoitohuoneet olivat myös mielenkiintoisia. Portugalissa tuntui olevan tapana pestä yleiset tilat suihkuttaen vedellä ja jonkinsortin klorittiliuoksella hajusta päätellen. Eräänkin kerran menin vaihtamaan vaippaa juuri pestyyn tilaan. Kaikki paikat olivat vettä valuvina. Seinästä käännettävä hoitotaso oli murtunut. Lapsella oli kakat vaipoissaan ja olihan siinä pähkääminen miten kovan korsetin vaipanvaihdoin sai kuivimmin tehtyä. Kannattaa muuten pitää hyvä määrä kosteuspyyhkeitä matkassa. Suomalainen tapa "pepunpesu vesihanan alla" ei aina ollut mahdollista. Mutta oppihan taas olemaan vähän erilainen.

Koska olimme lapsiperheen matkabudjetilla liikenteessä, hyödynsimme mahdollisimme paljon julkista liikennettä. Kuljimme reissumme aikana junalla, metrolla ja ratikalla. Se oli ihan hyvä vaihtoehto, sillä esimerkiksi vuokra-auton ajaminen Lissabonissa olisi tuntunut aika karmealta vaihtoehdolta. Alkuun jaksoin ihmetellä miksei missään ollut liikennevaloja. Aika nopeasti lopulta hoksasin, että jos jossain olikin valot, niin ei paikalliset siltikään ajaneet niiden mukaan...  Joten mitäpä niillä liikennevaloilla olisi sitten tehnyt... Ja julkisilla näki aika kivasti maan maisemia ja niitä paikallisia. Minusta oli kivaa käydä paikallisissa marketeissa, vaikka se äyriäis-/kalapöytien haju oli tyrmäävä... Oma olotilanikaan ei tainnut helpottaa sitä asiaa...

Kun matkustamisemme oli vähän sellaista "otetaanpas seuraava mahdollinen metro ja mennäänpä sen mukana sitten sinne", niin se aikataulukin oli vähän sellaista suurpiirteistä. Se näkyi sitten siinä, että yhtäkkiä olimme jossain, josta piti löytää se parhain vaihtoehto syömiseen. Arvaahan sen, että eihän ne mahdollisuudet sitten olleet ihan terveellisimmistä vaihtoehdoista. Ja sen lapsijoukon kanssa ei halunnut ihan hirveästi ottaa riskejä, vaikka itse mieluusti olisi kaikkea uutta kokeillutkin. Oli ihan kiva, että lapset oikeasti söivät sen mitä tilattiin. Reissuväsymys riitti ihan sellaisenaan, hyvä ruoka - parempi mieli :)

Koin vähän ahditusta siitä, että jouduimme tarjoamaan "roskaruokaa" erityisellemme. Yllätykseksi hän ei pitänyt hampurilaisista. Hän ei suostunut syömään niitä! Ja vieläkin vaikuttaa, että sama linja on pysynyt reissun jälkeen. Häntä ei ole tuntunut muiden lasten hampurilaiset kiinnostavan. Hyvä niin, saas nähdä miten pitkään tämä linja jatkuu...

Atlantin rantaa.

Loma oli ihan hyvä hengähdystauko koko perheelle. Lomalla tajusin, miten vapauttavaa oli vain olla. Ei ollut mitään muistettavaa. Ei ollut yhtään terapiaa, soittoaikoja, lääkärireissuja. Ei tarvinnut muistaa piikityksiä, eikä kellon ajoistakaan pidetty niin suurta numeroa. Oltiin vaan. Nalle Puhissa Risto Reipas taitaa todeta jotenkin tähän malliin, että "parasta on, kun kysytään "mitä teet Risto Reipas?" ja minä vastaan "en mitään" ja sitten minä taas vaan menen.

 

Pakko etsiä tähän loppuun se wikipedian joutilaisuuden määritelmä... 

Joutilaisuus tarkoitaa toimettomuutta tai joutenoloa. Arkipuheessa tällä ymmärretään työnteon vastakohta tai vapautumista siitä, vapaa-aikaa ja sen viettoa, laiskottelua ja kiireettömyyttä.

Joutilaisuus voi olla myös myönteistä itsekkyyttä sekä elämistä tässä ja nyt. Joutilaisuus merkitsee eri ihmisille erilaista arvolatausta ja saattaa joissakin tilanteissa olla jopa elämää ylläpitävä voima.

Tuo on jotenkin ihanasti kiteytetty. Kyllä jokainen kaipaa joutilaisuutta tai jos ei osaa kaivata on korkea aika mennä ja kokea joutilaisuutta. Tuolla matkalla sen tajusi. On oikeasti hyvä päästä kotoa joskus pois, vaikka se koti onkin maailman paras paikka. Aika näyttää miten erityiseni tulee kestämään joutilaisuutta tai mitä se joutilaisuus tulee hänen kohdallansa tarkoittamaan. Luulen, että erityisessä maailmassa voi lomailukin olla melkoinen työmaa. Mutta jospa siihenkin voisi jotenkin kasvaa ja oppia, edes vähäsen...

Ainiin, kotimatkalla se sitten tapahtui... Matkakärrit hajosivat. En tiedä olisiko sama kohtalo voinut käydä erityisrattaiden kohdalla... Mutta hyvä näin. Ei harmita yhtään niin paljon.