Meidän perheen arki taitaa olla parhaimmillaan hallittua kaaosta, tai luulen, että ulkopuolisen silmin se voisi vaikuttaa ainakin kaaokselta. Kieltämättä ei taida mennä päivää kun en toivoisi siihen muutamaa ylimääräistä tuntia, mutta näillä mennään.
Olen huomannut, että kaiken ydin on ennakoiminen. Kun katsoo kaiken valmiiksi, niin kaikki hoituu. Kun suunnittelee perheen viikon ruokailut etukäteen, saa lisäaikaa kauppareissusta alkaen. Kun muistaa katsoa seuraavan päivän vaatteet valmiiksi ja tarkistaa, että kaikki hanskat ja pipot ovat niille kuuluvilla paikoilla saa aamuista joutuisamman.
Kun muistaa katsoa, että astianpesukone lähtee oikeasti käyntiin iltapalan jälkeen, on aamu helppo aloittaa koneen tyhjennyksellä ja tyhjää konetta hyvä täyttää taas heti miten. Ja kyllähän se yleensä ehtii ainakin kertaalleen pyörimään päivänkin aikana
Kun muistaa hyödyntää ajastimia, saa arkea vähän helpotettua. Sillä tavoin saa yhden pyykkikoneellinen vaatteita odottamaan heti aamusta kuivumaanlaittoa, eikä päivällä mene niin aikaa pelkästään pyykinpesuun...
Kun hyödyntää pienimmän kanssa mahdollisimman paljon sormiruokaa, saa keittiössä ollessa enemmän käsiään vapaaksi....
Kannattaa tehdä yhteistyötä muiden lapsiperheiden kanssa. Yhteistyöllä kaikki hyötyy, kuten harrastusrumban kyydityksissä ja satunnaisissa lastenhoidossa..
Onhan näitä, arjen vinkkejä, tullut opittua kädestä pitäen... Nuo nyt tuli ensimmäisenä mieleen... Mutta mutta... Tiedättekös, että tämän johdosta elämästä tulee aika suorittamista. Kyllä arki rullaa, mutta missä sitten se hetki kun saa tehdä oman mielen mukaan? Ehkei se vapaus ja jatkuva omanmielen luovuus arkitoiminnoissa sitten niin kuulu ruuhkavuosiin. Luovahan saa olla, mutta kyllä se taitaa vaan liittyä yhä enemmän siihen suorittamiseen. Suorittaminen tuntuu paikoin melko kuivalta ja kyllähän se hermojenkin päälle käy. Kun ei ole osannut ennakoida, niin siitähän voi ottaa syyt oman mielensä päälle tai jotain vastaavaa.
Erityisyyttä en nyt tässä tekstissä hirveästi nostanut normiasioista sillä ne kuuluvat melko luontevasti nyt meidän perheen perusarkeen. Olen jopa huomannut, että en oikein osaa enää erottaa niin sitä erityisyyttä. Ilman nuorimmaista en edes tajuaisi aina miten erilainen erityisemme jossain asioissa on. Kuopuksen kehityskulku on tuntunut todellakin ihmeelliseltä. Samalla se antaa uuden arvon myös erityisemme kehityskululle. Hänellä on omat haasteensa elämässä ja niiden varjolla hän on silti jo siinä pisteessä missä nyt on.
