Kun yrittää upottaa kaiken ajatuksen jostain tietystä aiheesta yhteen tekstiin... Ihan mahdotonta... Jää aina jotain sanomatta. Tämänkin jälkeen jää, mutta hyvä niin.
Yksi pointti meillä vertaistukeen hakeutumisesta on kokonaisvaltaisesti meidän perheen jäsenet. Toivon niin, että osallistumalla ja tutustumalla ihmisiin meidän jokainen perheenjäsen saisi oman tarvitsemansa verkoston.
Olisi mahtavaa, jos kuopukseni löytää kaltaisistaan sydänystäviä, joiden kanssa hän voisi tulevaisuudessa keskustella tuntemuksistaan ja kokea sitä yhteisön voimaa siitä, että ei ole yksin haasteidensa kanssa.
Toivon niin, että isommat lapset tapaamisten myötä luovat omat tukiverkostonsa pws-sisarusten maailmaan. Nämä seikat ovat mielestäni todella korvaamattomia.
Vertaistuen avulla voi löytää monenlaisia vinkkejä tai muita kokemuksia siitä, miten vastaavissa tilanteissa toiset prader willit (perheet) ovat kokeneet tai toimineet. Se kokemustieto on aika pitkälti ihmisten välisessä kommunikoinnissa. Se tuskin mahtuu tutkittuun tietoon.
Muunkin tiedon kulku sujuu ihan eri tavalla, kun menee jollain tasolla "toimintaan" mukaan. Monesti miettinyt miten vaikeaa on täytynyt olla harvinaisen lapsen vanhemmilla ennen nykyistä nettiaikakautta. Netin avulla pitkätkin välimatkat pienenevät olemattomiin. On ihan eri tavalla turvallinen olo, kun tietää, että ihmiset ovat ihan "käden ulottuvilla". Toisaalta on myös helppoa ottaa myös välimatkaakin, jos on sen tarpeessa.
Mutta sekin täytyy hyväksyä, että olemme kaikki omanlaisia. Vaikka se mikä minulle on luontevaa ja omaa ei välttämättä ole sitä minun miehelleni. Mistä jokainen saa voimavaransa, niin kait se osaa olla hyvin henkilökohtaistakin. Itselle on noussut esille aika yksinkertaiset asiat, joiden avulla arki tuntuu hyvältä. Kait sekin on inhimillistä, että ei joka päivä jaksa samalla voluumilla, mutta hyvät päivät tuntuvatkin sitten sen jäljiltä taas paremmilta. Mutta tosiaan, se erilaisuus, se on varmasti se iso voimavara siinä vertaistuessakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti