Jotenkin jäänyt mielikuva, että useampi ihminen olisi muistuttanut jo erityistiemme alkutaipaleella tähän tapaan että "pitäkää hyvä huoli siitä, että kumpikin vanhempi on aina erityisen elämän perusarjessa mukana..."
Ihana ajatus, mutta käytännössä aika haastava toteuttaa täydellisesti. Jos pohjustan (lievennän) nyt seuraavan alkua kertomalla, että minun mieheni on hyvin "nykyaikainen" siinä mielessä, ettei mikään lapsenhoitoon liittyvä ole mahdotonta hänen asenteensa johdosta. Hän kyllä on valmis tekemään ja osallistumaan, kun on vain tilaisuus. Meidän perheessä eletään parhaillaan kuitenkin aikamoisia ruuhkavuosia. Kummallekaan ei tuota ongelmia keksiä, mitä voisi seuraavaksi tehdä... Tekemättömien töiden lista tuntuu loputtomalta... Käytäntö on myös muovannut tilanteet usein niin, että mies juoksee ja tekee kaikki vähänkin "miehiset jutut". Sen myötä minä olen aika pitkälti kiinni lasten perushoidossa. Ja vielä kärjistetysti minä olen se, joka olen meidän erityiseen erityisen kiinni. Käytännössä tämä on ollut kuitenkin "helppo ratkaisu".
En oikeastaan tiedä ihan tarkkaan miten perillä mieheni on erityisemme käytännön asioiden hoitamisesta. Toki, jos teen vaikka vammaistukihakemuksen ym. niin aina luetutan sen miehelläni ja kysyn lisänäkemyksiä tai mielipiteitä kirjoittamaani asioihin. Yleensä hänellä on niitä myös ollut. Että tästä näkökulmasta nämä prosessit ovat jaettuja. Toki minä koen olevani se, joka ottaa niistä aina sen päävastuun. Olenhan minä tällä hetkellä kotiäiti ja myös lapseni omaishoitaja. Onhan se aika erilainen lähtökohta myös tehdä muun muassa noita kirjallisia asioita jos vertaa mieheni arkeen, joka on aikalailla työtä aamusta iltaan...
Mieheni arki ei todellakaan ole mitään kevyttä tällä hetkellä, että ei häntä voi mistään pakoilustakaan syyttää. Sunnuntaina palasin yhden lapsen aamuisesta harrastuksesta... Mies totesi, että erityisellämme ei vaipanvaihdon jälkeen ole ollut korsettia päällä. Totesin sen ihan hyväksi jutuksi kun aamuisin on ihan hyvä olla se puolisen tuntia ilman tukea. Samalla mieleeni nousi poikani nilkkatuet. En voinut olla kysymättä, että milloin hän on viimeksi laittanut pojallemme nilkkatuet... Hän epäili, ettei ole tainnut koskaan edes laittaa niitä päälle... Jostain syystä se tieto ei oikeastaan yllättänyt, mutta samanaikaisesti se myös vähän masensi. Mietin miten paljon itse olen ollut myös osasyyllinen asiaan... Miten asiaan pitäisi suhtautua. Onko asia ylipäätään merkittävä. Miten tulevaisuus ihmissuhteineen muovautuu jos asioille ei tee mitään...
Pitäisikö minun jättää säännöllisesti koti lapsineen mieheni hoiviin? Vaikkei minulla ole siihen mitään suurempaa halua ja voimia? Pitäisikö meidän kehitellä jotain vakituista kahdenkeskistä tekemistä mieheni ja erityisen välille? Vaikkei siihenkään olisi aikaa... Voiko tämä olla vain väliaikaista?
Toisaalta taka-alalla on myös tieto tulevasta vauvasta. Ehkä sekin on aika luonnollinen tapa muuttaa tapojamme ja perheendynamiikkaa. Uuden vauvan myötä erityinenkin tulee tarvitsemaan enemmän isänsä aikaa... Ehkä tänä vuonna ei ole reilua laskea käytettyjä minuutteja. Lapseen ei koskaan voi käyttää liikaa aikaa tai tarkemmin sanoen läsnäoloaan. Voin vaikka samantien kävellä peilin ääreen.... Minulla on mieheeni verrattuna paljon enemmän aikaa olla lasteni kanssa, mutta miten paljon olen oikeasti siitä ajasta läsnä? Mutta onhan se haastavaa. Löytää tasapaino perheeseen, missä jokainen jäsen saa aikaa kunkin siinä olevan ihmissuhteensa hoitamiseen.... Löytää aika kaikkien yhteiseen aikaan... Ja löytää se aika omaan olemiseen...
Tänä aamuna katseeni osui keittiössä tyhjään biojäteastiaan. Tiesin, ettei se ollut ollut lähellekään vielä aivan täysi. Mieheni oli ennen työreissulle lähtöä käynyt tyhjentämässä sen. Taitaa tietää, ettei se ole minun lempipuuhaani. Tuli aika lämmin mieli <3. Pienet asiat tekevät arjesta paremman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti