Kun ensimmäinen vuosi oli tullut täyteen, huomasin, että aloin hyvin luontevasti käydä vuodenaikojen myötä ja mukaan ensimmäisen vuoden tapahtumia läpi. Aika paljon huomasin eläytyväni jälleen niihin kaikkii tunnemaailmoihin, joita sinä ensimmäisenä vuonna oli läpikäynyt. Oli yllättävää miten tunnekuohuja saattoi yhdä edelleen nousta "vanhoista jutuista". Toisaalta ensimmäisen kerran oli mahdollista käydä pala palalta kaikkia niitä tuntemuksia ihan rauhassa läpi, kun oli saanut vähän välimatkaa tapahtuneisiin tilanteisiin ja kuitenkin vuoden jäljiltä oman perheen elämä ja arki oli asettunut uomiinsa ja nykyisyys oli jo jollain tapaa vakaata. Oli varmaan myös turvallinen hetki antaa mielen työstää sitä kulunutta vuotta. Ehkä jonkunlainen surunkaltainen tunnekin kävi siinä kaiken ohessa uudelleen mielen "vieraana".
Välillä oli päiviä, että olisi tehnyt mieli päästä jonnekin turvalliseen metsään, jossa olisi voinut huutaa niin lujaa kuin keuhkoista olisi vain irronnut. Ei ollut mitään erityistä tiettyä syytä siihen. Oli vain jotenkin sellainen ahdistava tunne, josta halusi päästä eroon tai jotenkin vapautua jostain henkisestä taakkamöykystä.
Kun takauma iski päälle, niin palasin jollain tasolla aina fyysisestikkin tilanteisiin. Ne olivat aika kokonaisvaltaisia tunnetiloja, joissa sinä ensimmäisen vuoden aikana pyöri. Takaumat kuitenkin omalla kohdalla olivat myös vapauttaviakin. Tuntui, että kun sai käsitellä niiden myötä asioita läpi oli huomattavasti enemmän sujut tapahtuneiden asioiden kanssa. Lopulta hakeuduin myös ammattilaisten pariin.
Tähän mennessä en ole kokenut tapahtuneista katkeruutta. En osaa oikein ajatella, miksi tapahtuneista voisi syyttää jotain, niinkuin itseäni tai miestäni. Enemmän ehkä ajattelen sitä, että miksei juuri näin pitänytkin mennä. Ei sillä, ettenkö olisi mieluusti nähnyt asiat toisellakin tavalla.
Ensimmäisen vuoden jälkeen uskalsin olla taas enemmän epävarma ja heikko. Huomasin, että en enää kyennyt olemaan niin vahva, mihin olin vannoutunut ensimmäisen vuoden aikana. Esimerkiksi kun menimme yli vuoden vanhan poikani kanssa verikokeisiin alkoi silmistäni valua kyyneleet. Sitä aiemmin olin pyrkinyt olemaan aina se itkemätön tsemppaaja ja lohduttaja, jonkunlainen kivajalka jokaisessa tilanteessa.
Välillä tuntuu, että asiat on todella hyvin läpikäytyjä ja kaikki on ihan ok. Silti sitten tulee jokin tilanne tai hetki, että yhtäkkiä huomaa jälleen olevansa asioiden päällä. Joskus toisen tilanteen myötäeläminen sekoittuu omaan kipuun. Tai ehkä se sillä on niin myötäelämistä, kun siinä on sitä omaakin kipua läsnä. Toisaalta välillä vain huomaa olevansa "tilanteessa".
Enpä arvannut minkälaista tunnemaailmaa nostatti synnytyssairaalassa käynti. Jouduin diabetesjuttujen takia käymään siellä ensimmäistä kertaa sitten kuopuksen syntymän. Vaikkei minulla ole mitään pahaa sanottavanani sairaalaa tai sen henkilökuntaa kohtaan, niin niin se pala vaan nousi kurkkuun. Kaikki ne viimeisimmät tutkimukset raskaudessa ja synnytystä edeltävät tuntemukset. Sitten se tukahdutettu kuohunta, kun katseli silloisen huonetoverin vauvan rintaruokintaa miettien mikä omalla vauvallani oikein on hätänä, kun on niin voimaton...
Vaikka olen hyvin levollisilla mielin tämän odotuksen suhteen, niin olen alkanut miettiä kestääkö se tunnetila loppuun asti. Pohjimmiltani olen siinä uskossa, että uudella vauvallani on kaikki hyvin ja jos ei mitään käänteitä tule vastaan, niin oletan tämän olevan terve. Tietysti taka-alalla pidän sitäkin vaihtoehtoa mahdollisena, ettei kaikki mene ihan käsikirjoituksen mukaan. Jostain syystä tänä keväänä olen saanut tutustua useampaan perheeseen, joissa on enemmän kuin yksi erityinen. Kaikki on aina mahdollista.
Olen vähän uuden tilanteen edessä. En ollut ihan näin suunnitellut asioita, joten huomaan työstäväni vähän eri tavalla tulevia tapahtuvia asioita. Mietin, pitäisikö tutustua esimerkiksi paremmin mindfulnessiin. Jotenkin on vain sellainen olo, että pitää alkaa hoitaamaan tietoisemmin omaa pääkoppaa ja hyvinvointia... Mindfulnesia pystyisi ainakin toteuttamaan suht helposti perusarjessa..
Ehkä pitää alkaa olemaan enemmän itsekäs. Ottaa pakolla se oma aika, jolloin tekee jotain itselleen. Ehkä pahinta voisi olla se, että "uhrautuisi" muille kokonaan, jos se siis lopulta johtaa siihen, että jonain päivänä ei sitten niitä voimia enää ole arjen pyörittämiseen. Ja sitten se parisuhteen hoito... Sitäkin pitäisi vaalia. Miksei vuorokaudessa voisi olla 36 tuntia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti