Perjantaina havahduin aamupalan jälkeen siihen, että kuopus oli ihan hetkessä muuttunut kuumaksi. Vähän ihmeissäni otin kuumemittarin ja tottahan se oli - kuume oli noussut yli 38 asteen. Onhan pojalla ennenkin ollut kuumetta, muttei välttämättä aina. Enkä oikeastaan ole tarkkaillut aikoihin poikaani enää kuumeen perusteella... Nytkin kun kuume nousi, niin tietyllä tapaa oli ihan "hyvillä mielin", että keho toimii "normaalisti" taistellen pöpöjä vastaan (mitähän lääkäri tähän tuumaisi?). Samalla sitä jää miettimään, että näinkö tämä on nyt se viimeinen kerta "kunnon kuumeessa", että tuleeko tulevaisuudessa olemaan edelleen sitä kuumetta sairastelun yhteydessä...
Kuumeen mittaamisen jälkeen poika nukahti melko samantien sänkyynsä. Muistaakseni en vielä tässä vaiheessa turvautunut panadoliin vaan jäin seuraamaan tilannetta. Pojalla ei ollut mitään muuta oiretta kuumeen ohella. Panadolilla sain kuumeen aina laskemaan. Perjantai-iltana (tietenkin se tapahtuu aina ilta-aikaan!) kuume taisi nousta ihan 39,3 asteeseen. Hereillä ollessaan hän vaikutti myös koko ajan kipeämmältä. Jostain syystä koin ihmeellistä varmuutta siitä, ettei nyt ollut kyse hänen korvistaan. Vaikka niistäkin meillä on ollut melko monenlaista kokemusta...
Kun asuu keskellä "ei mitään", niin oppii olemaan kaikista mahdollisista palveluista hyvin kiitollinen... Meillä arkipäivän päivystys loppuu klo 16 ja tämän jälkeen sekä aina viikonloppuisin päivystykseen on matkaa toistasataa kilometriä... Kyllä siinä oikeasti punnitsee miten tarpeellistä on mennä käymään lääkärillä...
Lauantaiaamuna yön jälkeen ja panadolin vaikutuksen loputtua kuumetta oli jälleen yli 38 astetta. Vaikken oikeasti nauttinut yhtään siitä, että lapseni oli sairas, niin pakko se on myöntää, että tuli hetkittäin sellainen olo, että "ihanan tavallista sairastamista". Poika itkeskeli poikkeuksellisen paljon hänen mittakaavaansa verrattuna. Tai oikeastaan se oli jotain uudenlaista kitinää, niinkuin nyt lapset itkeskelevät sairastaessaan...
Kipeänä ollessaan pojaltani tuntuu aina ensimmäisenä "loppuvan" voimat käsistään. Ne "roikkuvat" silloin lähes paikoillaan. Hän koki selkeästi tyytyväisyyttä päästessään aina syliini ja joi koko ajan hyvin muun muassa pillimehua. Koitimme tehdä hänen olonsa mahdollisimman hyväksi. Oikeastaan koko sairastelun aikana en laittanut hänelle enää tukia päälle.
Lauantai-iltana kuume kävi korkeimmillaan 39,4 asteessa. Toki olinhan minä sisäisesti huolissani. Kyllä sitä miettii aina kaikkea mahdollista mitä ei itse tule hoksattua ja huomattua. Rauhoittelin kuitenkin päätäni niillä tosiasioilla, että kuume oli vasta toista päivää päällä. Se laski myös aina panadolin avulla ja muutenkin poika sai siitä selkeästi apua olemiseensa. Hänen ruoka- tai juomahalunsa eivät hävinneet mihinkään koko sairastelun aikan. Myös hänen vessa-asiat toimivat ihan normaalisti. Toki hän oli kipeä ja kovassa kuumeessa ja luonnollisesti hänen unitarpeensa oli suuri.
Koska hän oli niin kipeä, ei "kaiken varmuuden vuoksi" -tehtävä pitkän matkan päivystysreissu innostanut yhtään. Toisaalta mietin, kukahan siellä päivystyksessä saattoi olla vastassa ja millä odotusajalla... Pienen paikkakuntamme päivystykselle annan sen kiitoksen, että he ovat tähän saakka uskaltaneet oikeasti olla epävarmoja pws suhteen. He eivät häpeä myöntää, että prader willi on heille vieras. Olen ollut kiitollinen miten huolella ja asioita varmistaen ja selvittäen he ovat aina tarvittaessa hoitaneet ja tutkineet poikaani. Jotenkin tämä sama luottamus ei ole iskostunut minuun isojen paikkojen päivystyksissä. Voi olla myös ihan sattumaa...
Toki tein varasuunnitelmia. Tiesin, että meillä on kaapissa isompien lasten pronaxen -lääkepullo. Ajattelin, että jos kuume muuttuu haastavammaksi, niin voisin soittaa tutulle osastollemme suoraan ja kysyä neuvoa ja vaikka lupaa antaa sitä lääkettä panadolin ohella. Tähän mennessä ollaan selvitty kivusta/särystä/kuumeesta ihan panadolilla. Joskus aiemmin korvatulehduksen yhteydessä olin kysynyt pronaxen vaihtoehtoa myös kuopukselle. Silloin lääkäri ei kuitenkaan suostunut kirjoittamaan reseptiä. Ei nähnyt sitä silloin tarpeellisena poikani kohdalla, mikä tähän asti on ollut kyllä ihan totta. Oma rimani soittaa ambulanssille on myös laskenut. Jos oikeasti tilanne menee siihen, niin sitä varten he ovat olemassa. Ja kyllähän hätäkeskus osaa arvioida tilanteita ja antaa sen myötä ohjeita, jos siis tulee niin suuri hätä. Mutta tosiaan, kaikki tämä ajatuskartta pyöri päässäni viikonlopun ajan ja kyllä siinä oli voimakkaasti taustalla se tosiasia, että lapseni on erityinen. En hänen kohdallaan pidä asioita liian varmoina tai huolettomina, vaikken myöskään halunnut rasittaa häntä mahdollisella "turhalla" päivystysreissullakaan.
Ajattelin, että sunnuntaina kuume oli kestänyt sen sallitun 3 päivää. Olin valmistautunut soittamaan maanantaiaamuna paikalliseen päivystykseen, jos siis kuume olisi edelleen jatkunut. Toki olin perjantaista alkaen selannut mahdollisia lastentauteja ihmeellisestä nettimaailmasta. Pojallani oli ehkä hivenen turvonneet silmät. Kuumeen ja tämän yhdistelmänä epäilin vahvasti vauvarokkoa, josta minulla ei ollut aiempaa kokemusta. Tai jos sellainen oli joskus ollut, niin aika huomaamattomasti se oli meidän perheessä aiemmin mennyt ohi. Olihan se odottelu välillä piinaavaa. Oli helpottavaa huomata, että maanantaina kuume oli poissa ja pieniä punaisia pisteitä oli ilmaantunut harvakseltaan rintakehään. Tänään olemme päässeetkin aikalailla perusarkeen taas kiinni. Poika on löytänyt tämän päivän aikana jälleen voimiansa ja mielenkiintonsa ympärillä olevaan. Silti aina hetkittäin mietin, että pitäisikö sittenkin, ihan vaan varmuuden vuoksi käydä näyttämässä vielä nuo korvat... Miten sitä voikaan omata samaan aikaan asioiden suhteen niin vahvan ja heikon varmuuden...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti