Yksi lämmin kesäpäivä pws-taaperon perheessä

Havahduin aamulla vedettävän mustekalan melodiaan. Sen perään kuulin lisäksi pari hihkaisua. Avatessani silmiäni näin vieressäni olevassa pinnasängyssä parin loistavia silmiä, jotka nauroivat kilpaa pienen suun kanssa. Poika istui haaraistunnassa rutistaen rakasta pupuaan. Tästä oli taas hyvä aloittaa uusi päivä.

Aamupalaa tehdessäni annoin pienimmälle pienen leipäpalan syötäväkseen. Jotenkin arvasin, että tänään oli taas se päivä, jolloin mikään ulkopuolinen apu ruuan suhteen ei olisi hänen mielensä mukainen. Kun hän itse syö, niin ruokailussa kestää todella pitkään. Hän aloittaa ruokailun yleensä ennen muita ja lopettaa vasta muiden jälkeen. Mustikoilla höystetty puuro - se näkyi joka puolella ja sitä meni välillä lusikalla ja välillä kädenkin avustuksella suuhun. Ja miten kauan jokaisessa suupalasessa kestikään...

"Onnea on syödä ruokansa itse"

Aamupalan jälkeen alan siivoamaan keittiötä lopulliseen kuosiinsa. Tyhjennän ajatuksissani tiskikoneen ja täytän sen samantien uudella satsilla. Yhtäkkiä huomaan, että muut lapset ovat hihkuneet pihalla tovin ja meidän pieni mies on istunut koko ajan hiljaa omassa tuolissaan. Koen vaihteeksi huonoa omaatuntoa. Miten saatoin taas unohtaa... Nappaan pikkuisen tuolistaan ja menemme täyttämään ensimmäisen satsin pyykkiä koneeseen ja sen perään vaihdan hänelle päiväkamppeet.

"Onnea on tehdä yhdessä asioita"

Aamupäivästä pitäisi treenata oikeaoppista seisomista seisomatelineessä. Päätän jättää tältä aamulta sen väliin, sillä kohta tulisi fysioterapeutti. Hetken mietittyäni päätän lähteä pojan kera ulos katsomaan mitä muut lapset puuhaavat... 

Ulkona korjaamme ensin trampoliiniverkon kiinnitysnaruja. Lapsilla on hauskaa. He kaikki istuvat keinahdellen trampoliinissa. Nuorimmainenkin nauraa, vaikka taitaa kokea melkoista epävarmuutta trampoliinin tahdissa keinahtelevista asennoistaan. Sen jälkeen saamme idean kasata varastossa olleen lasten teltan. Mietityttää kaiken ohella melkoisen lämmin ilma. Nuorin on kuitenkin ihan täpinöissään. Onnessaan hän tutkii ympäristöään. Pihalla ollessamme saapuukin fyssarimme. Jotenkin aavistan, että aamuiset puuhamme ovat olleet tähän hetkeen ylimitoitetut...

Yleensä tykkään seurata poikani fysioterapiaa samalla jutellen kaiken maailman ajatuksista fyssarimme kanssa. Vaikka oma rasitteensa on siinäkin, kun viikkokalenterissa pitää huomioida oma tilansa muun muassa pojan terapiolle, niin on siinä paljon hyvääkin. Toki ensisijaisesti parasta on, että se auttaa lapsen kehitystä oikeaan suuntaan. Mutta on siinä iso nautinto, kun saa kotiäitinä aikuista seuraa kesken päivän. Meillä on ihan huippu fyssari, niin taidoiltaan kuin sydämeltään!  

Tänä kyseisenä päivänä kuitenkin hyödynnän alkuajan lounaan laittoon. Teen jauhelihakastikkeen ja sen kaveriksi laitan perunoita kiehumaan. Yritän olla tänään parempi mutsi ja jaksan vielä raastaa porkkanoita ananasmurskan kera terveellisemmäksi lisukkeeksi pöytään. Jos lapsia olisi vain yksi, niin pärjäisin hyvin taaperon purkkiruualla. Nyt helpompaa on vain tehdä kerralla se ruoka koko sakille.

Kiiruhdan loppuajaksi katsomaan pojan jumppaa. Tänään oli sitten tällainen päivä fysioterapeutti tuumaa hymyillen. Ei poika oikein jaksanut tänään ihan täysillä, tuntuu olevan melko väsynyt. Hän toteaa myös, että hyvin ovat nilkkatuet vaikuttaneet. Poika on alkanut treenata oikeita lihaksia jalkapohjista ihan oma-alotteisestikin. Ennen tukia, väärässä asennossa, se olisi ollutkin mahdotonta. Tällaisista jutuista saa kyllä voimaa ja uskoa, että päivittäinen lisätyö tukien johdosta kannattaa ja on todellakin vaivansa väärtti ellei jopa enemmän.

Kun fysioterapeuttimme on lopettamassa käyntiään ryntäävät vanhemmat lapset sisälle mukanansa pajulinnun poikanen. Sitä äänimetelin ja innostuksen määrää... Ihan hullua kaaosta. Poikanen oli ilmeisesti tippunut pesästään ja sisällä se tippui uudestaan sitä kantaneen lapsen käsistä. Sen jälkeen se teki pienen lentoyrityksen ja yritti piiloutua.... Lopulta fyssarimme sai sen käsiinsä ja kantoi linnun pihapuulle lapset perässänsä. Olihan siinä kuitenkin draamaa. Linnunpoikanen pyrähti puusta takaisin maahan, josta sen nappasi kissa suuhunsa. Kun tilanne rauhoittui, sain kertoa ruokapöydässä siitä, miten ja miksi kissa on petoeläin... *huokaus*

Lounaan jälkeen oli taas vuorossa pikkuveljen vaipparalli kaikkien tukien riisumisten ja pukemisten kera. Samalla pähkäilin, että miten saisin koko perheen päivärytmin järjestettyä siinä mielessä toimivaksi, että nuorimmaisen pottailu luonnistuisi siinä mutkattomasti... Päiväunia ei tarvinnut odotella yhtään. Pieni mies oli ihan sippi. Välillä menee päiviä, että poika vaatii vähintään kolme hetkeä päivätorkuille/-unille. Tänä kyseisenä päivänä selvittiin yksillä pitkillä unilla. Edelleenkään en osaa käyttää hänen kohdallaan itkuhälytintä. En vain luota siihen yhtään. Kyllä hän saattaa ilmaista äänelläänkin heräämistä, mutta välillä hän vain hymyilee tai pitää vain silmiänsä auki. Joskus taas vetää musiikkimobilen soimaan...

Kesä tuntuu vaipanvaihdossakin - vain päällitossut, jalkatuet, alussukat, shortsit ja korsetti pois... Korsetin aluspaidalla saa nostettua t-paidan pois peppupesun tieltä. Vaikka kuviosta jää pitkähihainen paita ja housut sekä sukkahousut, niin kyllä se vaan helpottaa...

Päiväunien ajan yritin olla puuhakas. Oli kesäreissun jäljiltä kertynyt ihan liikaa pyykkiä. Tavaroita piti myös laittaa paikoilleen reissun jäljiltä. Isommille lapsille etsin uuden äänikirjan soimaan. Onnelin ja Annelin talvi - kaikki olivat tyytyväisiä.

Kun pienimmäinen lopulta heräsi päiväuniltaan, tuli minulle kiire keräämään pyykkiä narulta. Ulkona oli alkanut sataa ihan oikeasti. Sitä onkin nyt riittänyt!  

Onneksi lapset viihtyivät keskenään lelujen ja kuunnelman parissa, kun yritin saada märkiä vaatteita sisällä kuivumaan. Olin aika puhki. Tuli taas se hetki viikosta, jolloin otti päähän kaikki. Oma riittämättömyys taas jylläsi. Mietin olinko muistanut tältä päivältä kaiken pakollisen. Yhdellä lapsella on astmalääkitys, johon tarvitsee tietenkin aikuisen tuen ja muistin. Pienintä pitäisi alkaa seisottamaan seisomatelineessä. Itselläni on vaihteeksi verensokerit tarkkailun alla ja minun pitäisi ottaa pitkin päivää verensokerin vuorokausikäyriä... Miten voinkaan välistä inhota kellon kanssa elämistä... Vaikka samalla tiedostan, miten paljon helpompaa elämä on, kun kaikki tapahtuu säännöllisesti... Ja kyllä tiedän, meillä on moneen verrattuna niin paljon helpompaa, mutta silloin kun se oma käyrä vaan alkaa tikittää ja nousta, niin ei siinä muiden elämä auta. Kyllä mä yritän monesti muistaa sen, kun kuulen vaikka ihan perustaviselämän haasteista. Jokaisella on ne omat haasteensa ja jokaisella on joskus jokin, mikä ottaa päähän. Se, että muistaa jonkun toisen elämän haasteet voi auttaa omassa elmässä suhteuttamaan vähän asioita. Asiat ei ehkä sittenkään ole ihan niin isoja juttuja sen jäljiltä (ihan omaa elämäänikin ajatellen). Oisihan se luonnotonta, jos kaikki olisi vaan aina niin ihanaa. Kyllähän ihmisten asenteissa ja luonteissakin on eroja, mutta tuskin kukaan jaksaa loputtomiin hymyillä ihan kaikille asioille. Eikait ne isot onnen jututkaan voi tuntua niin hyvältä, jos ei joskus ole ottanut päähänkin.

Jäin miettimään mitä ihmettä tapahtui tänä kesäisenä päivänä sen illan suhteen... Nyt lyö vaihteeksi tyhjää. Mies tuli ainakin töistä kotiin ja muistaakseni joutui menemään suht pian korjaamaan autoa. Satoiko koko loppuillan? En muista. Mietin mitähän tein päivälliseksi. Näinkö olisin tehnyt spagettia tomaattipohjaisella kastikkeella? Oli suht helppoa kirjoittaa päivän alun tapahtumia, sillä mietin sinä kyseisenä päivänä, että olisi varmaan kiva kirjoittaa meidän yhdestä peruspäivästä ja sen tapahtumista. Iltaa kohden tuli väsy, sen muistan. En tainnut enää illan päälle ajatella mitä voisin blogiini päivästä kirjoittaa...

Yksi iso vaikuttava muutos arkeemme oli pari päätöstä lastemme suhteen. Olemme mieheni kanssa kyllästyneitä siitä, miten riippuvaisiksi lapset olivat tulleet televisiolle. Lastenohjelmia kyllä riittää, niin aamulla kuin illalla. Kun alkoi tuntua, että lapset puhuivat vaan lastenohjelmista päätimme tehdän kokonaan stopin. Toistaiseksi telkkari on ollut jäähyllä (en ole kyllä kaivannut yhtään). Toinen asia mihin päätimme tehdä stopin on se jatkuva sokerinmäärä mikä nykyarjessa on koko ajan tarjolla. Eilen yritin tehdä maustamattomasta ja rasvattomasta jugurtista iltaherkkua, ei oikein myynyt vielä itseään läpi... En kyllä ihmetellyt, kun söin itse tekemääni "herkkua"... Kyllä taustalla piilee sekin ajatus, että piilosokerit olisi hyvä viedä minimiin meidän pikkuisenkin johdosta. Jos telkkarittomuus aktivoisi lapsiamme enemmän liikkumaan pihalla, niin sekin suunta olisi hyvä. Toki omaa panostani asiaan pitäisi vielä lisätä. Voisin olla niin paljon enemmän se, joka heitä siihen aktivoisi... Mutta nyt en vaan riitä kaikkeen. Kait sekin alku on, kun tiedostaa tilanteen... Mutta nyt kun ollaan jonkun aikaa oltu tällä linjalla - ei telkkaria, eikä ylimääräisiä sokereita... Ihan uskomattoman nopeasti on vaikutus näkynyt myös lapsissa. Jo ensimmäisen päivän iltana mieheni totesi, että onpa todella erilainen tunnelma talossa. Sitten kun jossain vaiheessa taas saisi sen kohtuuden käyttöön...

Mutta jos ajattelen vielä tuota kyseistä iltaa... Tiedän, että se on sisältänyt iltapalan ja sen jälkeen iltapisut ja -pesut. Kuopus saa myös ennen nukkumaanmenoa kasvuhormonipistoksen. Iltasatuja on luettu kesän aikana vähemmän... Tosin nyt tuli mielikuva siitä, että olin jo sängyssä lähes puoliunessa, kun esikoinen tulee vielä Pekka Töpöhäntä urheilukilpailussa -kirjan kanssa viereeni. Oli vaan sellainen olo, etten voinut olla lukematta... Taisimme lopulta nukahtaa kaikki parisänkyyn. Muistan nyt myös sen hetken harmituksen ennen nukahtamista, miten en taaskaan ollut muistanut päivän aikana antaa ruuan päälle lapsille ksylitolia. Siitä olisi oikeasti tultava tapa. Hyvää se kaikille tekisi, mutta olisi se niin hyvä lisä varsinkin meidän pws-lapselle... Jännää, miten kaiken "kaaoksen" keskellä nousee ihan uskomattoman pieniä asioita mieleen. Meillä taitaa olla oikeasti siitä lähtökohdasta kaikki tosi hyvin.