perjantai 27. helmikuuta 2015

PWS lapsi syntyy

Viimeiseksi jääneellä kontrollikäynnillä oli ihan uusi lääkäri, joka käytti tutkimukseen saman verran aikaa kuin edeltävät lääkärit pelkän vauvan pään katsomiseen. EKG-käyrät olivat taas tuolla reissulla huonot. Lähdin sairaalasta hyvin epävarmoin tuntemuksin. Kätilöä en enää nähnyt, eikä lääkäriä tuntunut kiinnostavan kätilön näkemykset käyristä. Ei siinä lyhykäisessä tapamisessa ehtinyt syntyä suuren suurta luottamusta tutkivaan lääkäriin.

Kotimatkalla alkoi tulla jo tunne, että voitaisiinko vielä kääntyä takaisin mitä emme sitten tehneet. Seuraavan yön nukuin jotenkuten. Aamusta pää ei enää antanut mielenrauhaa, vaan soitin sairaalaan, jossa kannustivat tulemaan uudestaan. Taas sama välimatka ja nyt kätilöiden tutkittavaksi. Onneksi käyrät näyttivät tuolloin harvinaisen hyvältä. Kätilöillä ei ollut mitään kiirettä minun suhteen, joten pää sai vähän henkistä lepoa ja huomattavasti keveämmällä mielellä palasimme kotiin. Aloin olla henkisesti melkoisen rikki. Oli tunne, että vauva saisi syntyä mitä hetimiten. Laskettu aika oli tuolloin ylitetty jo neljällä päivällä. 

Seuraavan päivän aamusta alkoi tulla sellainen tunne, että näinköhän tässä tulee taas lähtö synnytyssairaalaan. Tuntemuksia oli pitkin päivää ja iltapäivästä menikin vedet. Koska lapsi oli jo kolmas ja matka pitkä, saimme kehoituksen lähteä heti ajelemaan kohti sairaalaa, vaikka supistukset eivät olleet vielä säännöllisiä.

Ongelmana oli taas sairaalassa monotoniset EKG-käyrät. Kätilöiden ilmeistä näin huolta, mutta niillä kuitenkin mentiin. Synnytys käynnistyi lopulta ihan hyvin. Sain lämpöpussin ja ilokaasun lisäksi toivomani epiduraalin (aikaisemmin kokemukset niin epiduraalista kuin spinaalista). Taisin saada melko nopeasti käteeni myös oksitosiinitipan. Synnytys meni sydämen kannalta ihan hyvin. Ponnistuvaiheessa sydänäänet heikkenivät, mutta ymmärtääkseni kätilöä, ne menivät aika tyypillisen kuvion mukaan ja korjaantuivat itsestään.

Poika syntyi aamuyöstä sen alkuperäisen lasketun päivän mukaisesti. En ole aivan varma minkä värinen poika oli, mutta muistan tarkalleen mieheni hätääntyneen kysymyksen “miksi se ei sano mitään”. Onneksi itselläni oli suora näköyhteys lapseni selkään ja näin, että selkä liikkuu (= hengitys kulkee). Muistaakseni kätilö lähti viemään sinertävää poikaa heti happikaappiin. Ja toki se silmiinpistävä lötköys, mikä pojassa oli... Perätilasta johtuen synnytyksen loppuvaiheissa oli salissa mukana myös lääkäri.

Olimme ennakkoon naureskelleet, että ainakin taas saamme tietää heti sukupuolen. Esikoinen kun on syntynyt myös perätilassa ja silloin se oli niin heti tiedossa kumpi tulee. Toisin kuitenkin kävi kuopuksemme kanssa. Ilmeisesti piilokivesten johdosta ja syntymänopeuden myötä kätilökään ei heti pystynyt sanomaan kumpi tuli.

Kuopus sai 3 apgar-pistettä. En muista miten ne seuraavat pisteet meni. Ehkä ne ovat vielä tallessa jossain... Painoa uudella tulokkaallamme oli 3230 g. Eli hän lopulta oli ihan hyvän kokoinen, vaikka koko odotuksen ajan siitä oli kannettu suurta huolta. Isoveljiinsä nähden hän oli kyllä pieni. Isoveljien syntymäpainot olivat 3620 g & 4060 g. Pituutta pystyttiin katsomaan vasta myöhemmin perätilasta ja hypotonisuudesta johtuen (tuntui, että jalat olivat ihan "solmussa"). Myöhemmin katsottu pituus oli 52 cm. Pään ympärys oli 32,3 cm.

Kun poika oli ollut tunnin happikaapissa, sain hänet hetkeksi rinnalle - niin hiljaisen pienen pienen liikkumattoman miehenalkuni. Ei hän jaksanut imeä, eikä jaksanut oikein muutakaan. Tilannekomiikkaa siinä oli se, että kätilö totesi minun tarvitsevan nyt lepoa ja latautumista, että he kyllä katsovat poikaa loppuyön... Teki mieli sanoa kolmen pojan äitinä, että sano vaan, että viette pojan tarkkailuun. Eipä aikaisemmissa synnytyksissä ole tullut minulle kehoitusta keskittyä omaan lepäilyyn... :) Mutta eipä sillä, ihan tarpeeseen sekin tuli. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta pystyin nukkumaan. Jotenkin tieto, että lapsi on syntynyt, hengissä ja kaikesta erilaisuudesta tai poikkeavasta etenemisestä huolimatta hänellä vaikutti tilanteeseen nähden olevan kaikki ihan hyvin

Saimme perinteen mukaisesti sinisillä serveteillä ja kukalla varustetut kakkukahvit synnytyssaliin. Aika hiljaisina me mieheni kanssa joimme ne. Mielikuva tilanteesta on se, että hyvin vahvasti tiesimme ettei kaikki ole hyvin vaikkemme siitä tainneet ääneen puhuakaan.

Aamulla poikaa käytettiin taas rinnalla. Ehkä hän saattoi siinä ottaa imun. Hoitaja syötti lopulta poikaa pullosta maitoa valuttamalla. Meidät vietiin sinä aamuna ensimmäisenä lastenlääkärille, joka sattui lomien takia olemaan yliopistollisen lääkäri. Luulenpa, että meillä oli sen suhteen onnea. Hän totesi heti, että meidät on siirrettävä synnytyssairaalasta yliopistolliseen, sillä nyt tarvitaan paljon erityisosaamista. Lähetteeseen hän oli jopa kirjoittanut tutkimuspyyntöjen oheen vain yhden epäilyksen “voisiko olla prader willi?”.

Jos minulta kysytään, niin synnytyksen kesto kesti sen vuorokauden. Säännöllisten supistusten (jotka otti oman aikansa, välillä niitä supistuksia oli tiheämmin ja välillä harvemmin) myötä synnytyksen kesto virallisesti oli vain 3 tuntia ja 28 minuuttia. Toinen vaihe kesti 12 minuuttia,joka sisälsi myös synnytyksen kolmannen vaiheen. Liekkö lapsen pienuus ja aikaisempien synnytysten tuoma kokemus vaikuttaneet asiaan, mutta minulle tämä oli synnytyksenä katsottuna se helpoin kokemani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti