Synnytyssairaalasta yliopistolliseen sairaalaan ja vähän muustakin

Vauva oli alle kahden vuorokauden ikäinen, kun jouduimme vaihtamaan sairaalaa. Vauva laitettiin happikaappiin ja meidät kuljetettiin ambulanssilla yliopistollisen sairaalan vauvojen teho-osastolle. Siellä poikamme oli noin viikon verran. Loppuaika sairaalassa meni teho-osaston tarkkailupuolella. Sairaalassa vauva vietti elämänsä ensimmäiset 20 vuorokautta. 

Teho-osasto oli aika raskasta aikaa. Vauva oli piuhoissa ja hänen luonaan saattoi vain istuskella. Ei voinut oikein pitää sylissä ja yöksi piti mennä potilashotelliin, joka ei niin hirveän kodikas ollut (anteeksi vain). Kiitollinen toki mahdollisuudesta majoittua. Mutta kun mieli on raskas, niin ei se karu ympäristö ainakaan helpota asiaa.

Muutaman päivän jälkeen jouduimme lähtemään kotipuoleemme. Ensimmäinen ero oli varmaankin se vaikein. Oli vaikeaa jättää vauva ja lähteä “kotimatkalle” ilman häntä. Ei vain ollut vaihtoehtoja. Meidän piti laittaa kotona perusarki taas pyörimään. Onneksi vanhemmat lapset saivat mennä takaisin tuttuun hoitopaikkaansa, mies jatkoi normaalia arkea työssään. Minä lähdin taas takaisin sairaalaan. Meille tuo ratkaisu oli paras. Arki pyöri niinkuin ennenkin, nyt vain isä-johtoisena. Lapset olivat tottuneita siihen, että isä oli ajoittain työreissussa. Minun poissaoloni ei ollut oikeastaan mitenkään ihmeellistä heille, sillä olihan isäkin ajoittain ollut poissa. Toki ihmettelyt sille, miksi pikkuveli ei tule kotiin jne, niin toki niitä oli aika paljon. Lisäksi halusimme säästää mahdollisimman paljon miehen vapaita siihen ajankohtaan, kun lapsi tulee kotiin.

Teho-osastoaikana lähti melkoinen koneisto pyörimään. Ihmisiä tuli ja meni. Osalla oli enemmän tunneälykkyyttä ja toisilla ei lainkaan. Välillä tuntui, että siinä sivussa sitä pyörää sitten katseli.

Ensimmäisen teho-osastolla viettämänsä yön jälkeen pojallemme oli laitettu nenämahaletku. Hänellä ei vaikuttanut olevan nälkä/ ei tuonut omaa nälkäänsä esille, eikä hän jaksanut omin voimin syödä riittävästi ruokaa. Joku syöttö saattoi onnistua paremmin, mutta sitten se kostautui seuraavilla syötöillä. Mielikuva on, että aika paljon alussa maito meni lähinnä letkulla.

Oma urakkansa minulla oli maidon lypsämisessä. Koska aiempien lasteni kanssa rintaimetys oli ollut helppo ja ongelmaton, niin halusin suoda tämän saman mahdollisuuden kuopukselleni. Luojan kiitos maitoa tuli ja sitä myös riitti ihan luovutukseenkin asti :) Aika nopeasti maidon tuotanto lähti käyntiin ja selvittiin omilla maidoilla. Se oli itselleni myös iso juttu henkisesti. Sain jotain konkreettista tekemistä ja sillä sain vahvistettua läsnäolemiseni tärkeyttä. Vaikka ei se maito sitä läsnäolon tärkeyttä  sen enempää lisännyt, mutta sillä maidolla pystyi jotenkin järkeistämään ja painottamaan...

Pojallemme tehtiin paljon tutkimuksia ensimmäisen viikon aikana. Hänestä otettiin verta jonkin verran ja -kerran... Ensimmäisellä verikokeiden ottokerralla saimme olla vielä mukana. Se oli todella vaikeaa. Henkilökunta teki kaikkensa, mutta suonet vain hajosivat eikä verta meinannut millään saada näytteiden vaatimaa määrää. Sen ensimmäisen näytteenottokerran jälkeen meidät ohjattiin aina verikokeiden ajaksi tilasta pois.

Pojan hengitystä myös tarkkailtiin. Hänen elimiään ultrattiin ja oli muitakin tutkimuksia, sydän tarkistettiin ainakin. Koneita riitti ja uskomattoman pienillä osilla varustettuina. 

Luulenpa, että sairaalahenkilökunnan pitää ihan lastensuojelullisistakin (?) syistä kysellä perheemme jaksamista jne. Mutta kyllä se välillä tuntui ihan kohtuuttomalta. Hoitajat kuitenkin vaihtuivat kolmesti päivän aikana. Sain mielestäni kuulla liian monta kertaa jo yhden päivän aikana sitä, "miten vauvani ei tarvitse minua" ja "miten isommat lapset tarvitsevat minua kotona". "Miksi mieheni ei ole sairaalassa mukana", "onko miehelläni vaikeuksia hyväksyä tilanne". "Voisinko mennä psykiatrisen sairaanhoitajan puheille". "Milloin aion mennä kotilomalle" (esim, kun olin juuri palannut kotilomalta...)... Näin jälkikäteen aikaa muistellessani tulee tunne, että ihan kuin olisi ollut sairaalassa koko ajan tilivelvollinen joka ikiselle vastaantulijalle. Noh, eipä se varmaan se oma olotila ole ollut kaikista seesteisin ja näinköhän asiat ovat myös siinä hetkessä kärjistyneitä...

Minulle suurinta terapiaa tarkkailupuolella oli se, että sain istua huoneemme hiljaisuudessa pitäen vauvaa rinnallani. Jotkut hoitajat kävivät väkisin avaamassa ovea niin, että kaikki teho-osaston metelit ja äänet tulvivat huoneeseen. Ja usein sain kehoituksen mennä yleiseen tilaan. Pysyin kuitenkin huoneessa ja koitin voimistua vauvani läheisyydestä.

Lopulta suostuin myös menemään sinne psykiatrisen sairaanhoitajan puheille, jotta hoitajat olisivat lopettaneet sen aiheen kyselyn. Ei sillä, se on todella hyvä paikka, kun sille on tilausta ja tarvetta ja arvostan suuresti sen olemassaoloa. Kävin sitten kertomassa, että nyt kaipaan hiljaisuutta ja en jaksa puhua asiasta ulkopuolisen kanssa. Ehkä sitten kun aikaa on mennyt sopivasti pahimmasta vaiheesta niin sitten on minulle parempi hetki alkaa käsitellä asiaa ammattilaisen kanssa.