Alkuvaiheen asioita

Huomaan, että on hankalaa saada johdonmukaisesti kaikkia asioita esille, joita varsinkin siinä alkutaipaleella kävi läpi. Jos tässä vaiheessa kävisin niitä eriäviä huomioita, joita muistan kuopukseni kohdalla tulleen vastaan.

Kun vauva syntyi hän ei itkenyt, eikä hän oikeastaan pitänyt minkäänlaista ääntä ensimmäisten neljän kuukauden aikana. Toki verikokeet tai jokin muu kivulias toimenpide aiheutti itkua, mutta se oli melko vaimeaa ja kestoltaan hyvin lyhytaikaista.

Hänen kätensä olivat kuin ylikeitetyt spagetit, jotka roikkuivat taaksepäin tuoden olkapäät ylikorostetusti eteen. Hänen korvansa olivat syntyessään ohuet lituskat, jotka saivat vasta ajan myötä oikeat muotonsa (eivät siis jääneet mitenkään poikkeavan näköisiksi). Leuka tuntui pieneltä, ja jotenkin se oli alkuun taaksepäin painunut/ "pudonnut", joten se pienuus korostui senkin myötä. Kiveksiä ei myöskään löydetty. Niitä yritettiin etsiä ultrassa siinä onnistumatta (joka oli ymmärtääkseni lähtökohdaltaan se todennäköisin, sillä harvoin kuulemma ne löytyvät ultraamalla niin pienillä). 

Perätilasta johtuen pojan jalat olivat todella omituisen näköiset. Ne olivat jotenkin ihan vinksallaan ja sitten vielä niin hypotoniset. Pelkäsin todella paljon sitä, minkälaiset ne tulivat lopulta olemaan. Kuitenkin ihan söpöt miehen jalat niistä ajan kanssa suoristui. Pojan hypotonisuutta päiviteltiin osastolla. Minulle jäi ainakin sellainen mielikuva, ettei monikaan ollut nähnyt niin hypotonista lasta kuin poikani oli. Jonkin mielikuvan voi saada ehkä siitäkin, jos kerron, ettei poikani liikkunut omatoimisesti mitenkään. Jos hänet laittoi sänkyyn, hän oli täsmälleen siinä asennossa kunnes sitä meni muuttamaan. Hypotonisuuden myötä käytimme aika nopeasti tyynyä hänen hoitoapunaan (esim. vaippoen vaihto ym.).

Poika nukkui suurimman osan ajasta. Nenämahaletku laitettiin melko heti teho-osastolla. Syömisen kanssa sai tehdä töitä. Syöminen oli tosi hidasta ja jos se sattui onnistumaan hyvin, niin yleisjaksaminen saattoi romahtaa sen jäljiltä niin, ettei poika jaksanut enää syödä seuraavia aterioita. Monesti hän nukahti samantien kun sai pullon suuhunsa. Rintaruokinta onnistui jonkun kerran, joskus söi jopa yllättävän paljonkin syöttöpunnitusten perusteella. Nopeasti kuitenkin ymmärsin, että rintaruokinta ei tehnyt hyvää pojalle. Se väsytti aivan liikaa hänen yleisjaksamista, enemmän kuin pulloruokinta. Nenämahaletku toi sellaisen rauhan siihen syömiseen, että ei tarvinut panikoida sen suhteen saiko kaikkea tarvitsemaansa ruokaa. Mielikuva on, että aika monesti laitoin maidot ruiskulla.

Syöminen stressasi todella paljon. Määriä katsottiin tosi tarkasti. Koko ajan oli myös punnitusta. Luonnollisuus tuntui todella kaukaiselta. Joskus tuli tosi kovia kommentteja (esim. pahin taisi olla “Tapat lapsesi rintaruokinnalla”.). Ja sen otin tosi raskaasti, että piti sitä kelloa vahtia koko ajan eli miten monta minuuttia syömiseen kului. Kun olin täysrintaruokkinut edelliset lapset niin olihan se ero melkoinen. Pelkäsin myös koko ajan, että kaikki se tressi lopettaa oman maidon tulemisen. Ajoittain tuntui, että maitoa tuli vähemmän, mutta ehkä yliampuva lypsäminen jossain vaiheessa oli apuna? Onneksi maitoa riitti. Kokonaispaketti oli raskas.